Unelmatulevaisuudestasi

Eilen kävelin huoneeseesi aivan kuten ennen. Tavallisesti nouset tuoliltasi hymyillen ja rutistat minua pitkään. Et päästä irti vaan pidät mua otteessasi ihan kuin meidän viimenäkemisestä olisi ikuisuuksia. Eilinen oli erilainen. Istuit tuolillasi ja katsoit minua ilmeettömästi. Et vastannut edes tervehdykseen. Huoneen valtasi outo tunnelma.

Siirryttiin sun parvekkeelle. Kuuntelin, kun paidattomana lauloit ja soitit kitaraa. Yö tuntui lämpöisemmältä kuin kuukausiin. Se tilanne olisi voinut olla niin kaunis, mutta ehdotit, että mun täytyy lähteä kotiin nukkumaan. Yritin halata sua hyvästiksi, mutta hylkäsit mun yrityksen.

Siitä on vain kaksi kuukautta, kun oltiin sylikkäin parvekkeellasi. Oli kesäyö. Maattiin viltin alla lämpöisessä piiloutumassa hyttysiltä, jotka yrittivät tunkeutua meidän iholle. Kerroit unelmatulevaisuudestasi mun kanssa. Se kuulosti paremmalta kuin mikään ikinä, mutta jo nyt minulla on sellainen olo, että en tule koskaan tekemään sinua onnelliseksi.

Syleilyssä

Salaa toivon, että ilmestyt pian meidän auringon säteiden täyttämään pihaan. Astuisit hiljaa meidän vanhaan taloon. Saapuisit vieno hymy kasvoillas mun huoneeseen ja asettuisit sanaa sanomatta mun viereen makaamaan. Ottaisit musta kiinni tiukemmin kuin koskaan ja kertoisit rakastavasi. Makoiltaisiin tunteja toistemme syleilyssä hämärässä huoneessa ja lähtisit vasta päivän vaihduttua toiseksi.

Sä et koskaan saapunut. Miksi edes kuvittelin jotain niin kaunista.

Sulosointuja

Muistatko sä sen syksyn? Sen, kun sunnuntaisin illan hämärtyessä odotit mua meidän postilaatikolla. Halusit nähdä mut vielä viimeisen kerran ennen kuin vaihdoit kaupunkia koko viikoksi. Laitoit viestin: "Nähdään pian." Hiivin meidän talon nitisevät rappuset alas ja menin ulos ulvovasta ovesta. Kävelin pitkin pientä soratietä, joka johti sun luo. Kaikkialla oli niin pimeää, että en voinut erottaa sua mustasta massasta. Mun täytyi vain kuunnella sun lähestyviä askelia.

Kun kohdattiin, nostit mut ilmaan vyötäröltä - mä kiljuin ja yritin rimpuilla irti. Naurettiin molemmat. Sä laskit mut alas ja pidit vaan tiukasti lähelläs. Olisin voinut jäädä siihen hetkeen ikuisiksi ajoiksi. Siihen hetkeen, kun seistiin keskellä tietä pimeydessä hitaasti maahan leijailevien lehtien seassa, ja sä kuiskit mun korvaan sulosointuja siitä, kuinka voisit olla siinä hetkessä loppuelämän.

Syksy on taas täällä - mutta me ei.