21. marraskuuta 2016

Pakahtua omasta onnesta

Muistan lukemattomat illat kun itkin itseni uneen peläten. Pelkäsin hyökyaaltoja ja maanjäristyksiä. Pelkäsin myrkyssä talon päälle kaatuvia puita. Pelkäsin taivaalta tippuvia lentokoneita ja metsästä syöksyviä villieläimiä. Pelkäsin läheisten kuolemaa. Pelkäsin nukahtaa. Luulin, että kaikki pelkäävät. Tuskin olin kymmentä. 

Muistan, kuinka suunnittelin itsemurhani. Kuvittelin meneväni läheiselle rautatielle makuulle odottamaan. Kuvittelin nieleväni äidin masennuslääkkeet isän viinojen kanssa. Kuvittelin käveleväni heikoille jäille ja tippuvani jään alle. Kyllä äiti kerran kysyikin, että onko mulla paha olla, mutta suutuin koska pelkäsin liikaa. Olinkohan jo viisitoista.

Muistan, miten elämäni helpottui, kun sairastuin syömishäiriöön. Muistan sadat vatsarutistukset ja ruuan piilottamisen, oksentamisyritykset ja kaloritaulukot. Löysin pelastuksen ja pakokeinon, vaikkakin ihan vääränlaisista tavotteista. Ainakaan en enää halunnut kuolla ihan niin paljoa.

Muistan, miten vuoden takainen marraskuu tuntui siltä, kuin olisin imenyt tuhansien ihmisten mustan mielen sisääni. Taistelin omenan loppuun syömisestä, mutta siinäkin taistelussa usein epäonnistuin. Muistan, miten aamusta iltaan haaveilin Jätkänkynttilän sillalta hyppäämisestä, ja näin joka yö toinen toistaan kamalampia painajaisia. 

Tällä hetkellä makaan peiton alla ja laskeskelen viimeisiä eurojani. Hankaan jäisiä käsiä yhteen ja tarkastelen kynsiä, joita en ole pureskellut kuuteen viikkoon. Mietin viimeöisiä sanoja, kun sain kuulla, että näytän onnellisemmalta ja terveemmältä kuin ennen. Ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, yllätyn yhä uudestaan hyvästä olosta.

Tulee päiviä, kun mikään velvollisuus ei saa mua nousemaan sängystä, ja tulee päiviä, kun havahdun vuorokauden syömättömyyteen. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni sanon, että pakahdun vihdoinkin omasta onnesta. Tunnen sitä valtaosalle tavanomaista. Puhun elämänilosta, joka ulottuu kyynelkanaviin saakkaa.

12. lokakuuta 2016

Kun elän melankoliassa, joka ei ole kaunista

Kun herään porottavaan auringonpaisteeseen, nostan rikkinäiset kaihtimet ja istun tunteja peittojen keskellä nauttien lakanoille läikyttämästäni kahvista ja kesää muistuttavasta lämmöstä - hetkestä, kun kaikki on yhtäkkiä ihan uskomattoman kaunista.

Kun kävelen asteen pakkasessa, kuuntelen kaunista haikeutta ja katselen kuuraisia koivuja, joista viimeiset värikkäät lehdet pitävät vielä kaikin voimin kiinni. Kun syksy on yhtäkkiä tehnyt kauneudellaan lähtemättömän vaikutuksen.

Kun aurinko on pilvien peittämä, mutta avaan ranskalaisen parvekkeen oven ja hengitän raitista ulkoilmaa syvälle keuhkoihin. Katselen hetken synkkyyteen ja annan viileän ilman virrata kaksioon. Pistän musiikin kovemmalle ja tanssin ympäri olohuonetta. Ehkä joku ulkona kuuntelee kauneutta kanssani.

Kun tapaan ihmisen, jonka kanssa yö venyy keskipäivään ja liian nopeasti ohi menevässä hetkessä tunnen hänet paremmin kuin he, joiden kanssa käyn samoilla luennoilla toista vuotta. Kun ymmärrän, että maailman kauneimmat ihmiset ovat vielä kohtaamatta.

Kun olen löytänyt sisältäni hymyn, joka kihelmöi verisuonissa. Kun koko ajan sattuu vähemmän ja tiedän, että joskus maailma on uskomattoman kaunis paikka myös iltaisin, kun aamun onnellisuus ja päivän kestävä seesteisyys ei enää vaihdu yön pimeyteen mennessä ontoksi oloksi.

Kun nytkin sattuu, mutta tiedän että tulee päivä, kun ei satu enää ollenkaan.


I have wanted to kill myself a hundred times
but somehow I am still in love with life – Voltaire

11. syyskuuta 2016

Ihmismielen rikkonaisuus

Voisin luvata, etten enää kirjoita sinusta, mutta en tee lupauksia, joita en voi pitää. Niinhän säkin sanoit. Kuitenkin vasta lupasit jäädä, ja nyt jo pakenit varoituksetta. Hyväksyn sen hymyillen ja jatkan matkaa.

Et ole ensimmäinen ajatukseni herätessä etkä viimeinen ajatus ennen nukahtamista. Jäät yhdeksi muistoksi muiden lähteneiden joukkoon. En enää odota syliavoinna, ja tällä kertaa joutuisin miettimään kahdesti ottaisinko sut enää vastaan, jos joskus päättäisitkin palata. Jatkossa voin ajatella sua lämmöllä, mutta oot samalla muistutus kaikesta siitä, mitä tulevaisuudessa tiedän kiertää kaukaa. Olit kaikkea, mitä muistin ja paljon enemmän. mutta olit myös merkityksettömien sanojen arkku ja ihmismielen rikkonaisuus.

Minä en olisi ollut kesäkissa
Olisin ollut luonasi aina
Olisin herättänyt pusuilla maanantaiaamuna
Ja kietoutunut kainaloosi sunnuntai-iltana
Olisin kävellyt kauppaan käsi kädessä
Ja opetellut keittämään sulle aamukahvia
Olisin noussut sun puolesta sulkemaan valot
Ja tiskannut kaikki sun likaiset astiat
Mutta en silti kuole talven pakkasilla
Tai jää maukumaan ovesi taakse
(Älä ota kesäkissaa)
– Tapa minut kuudesti (olen-kiinni-sinussa.tumblr.com)

6. syyskuuta 2016

Vuorollaan

seitsemän vuotta yhteisössä
jossa jokainen kaatuu vuorollaan
vaati jälleen kerran sen
että kaksi meistä ei enää noussutkaan

kuinka monta lähtöä täytyy nähdä
ymmärtääkseen
kuinka lähellä lähtöä täytyy käydä
myöntääkseen

17. elokuuta 2016

Särkyvää melodiaa

tuntien tunteja tuskaa
rintalastan alla kivistävää kipua
sattuviin sanoihin valmistautumista

tuulen soittaessa
särkyvää melodiaa
maailmanlopusta

ei ikinä yhdessä
kaikuu ajatuksissa

sattuu ajatella
sinut muualla

tuoksusi lakanoilta huuhdottuna
kirvelevillä kyynelillä korvattuna

23. heinäkuuta 2016

Mahdollisuuksia

Muistan, miten viime syksynä tunsin loputonta onnellisuuden tunnetta sijaismajoituksessa tuntemattomien ihmisten seurassa. Asuin viikon kerrostalon kattohuoneistossa ja ihailin iltaisin tuntureita sekä kuuntelin parvekkeella syksyisten lehtien havinaa. Tunnen edelleen sen levollisuuden - kun olin täynnä odotusta, toivoa ja intoa. Mua ei haitannut, että lähin ystävä asui lähes 500 kilometrin päässä. Sinäkin otit pitkästä aikaa yhteyttä ja otin sulle kuvan siitä taianomaisesta auringonlaskusta.

Sain oman kauniin asunnon. Tunnen edelleen sen kivun lonkissani, kun nukuin lattialla pyyhkeen päällä lähes kaksi viikkoa. Maistan edelleen sen kermaisen kattilassa tehdyn kahvin, kun en omistanut viikkoihin kahvinkeitintä. Muistan edelleen sen tunteen, kun minulla ei ollut aikoihin ainuttakaan kalustetta, mutta joka kerta kotioven avattua minusta tuntui, että olen saapunut kotiin. Haistan edelleen sen vastatehdyn remontin - kylppärin putket ja seinien maalit. Muistan, kun laitoit minulle iltakuuden jälkeen viestiä ja tunsin haikean kaunista menneisyyttä sun sanoista.

Uusi kotini on edellistä raihnaisempi ja ajatukset rikkinäisempiä kuin vuosi sitten. Mutta sä oot nykyisin aiempaakin upeampi. Mietin, oliko viimesyksyinen hetkellinen onni enemmän peräisin uusista mahdollisuuksista vai meidän paluun tehneistä pitkistä keskusteluista.

Lähestyvä syksy tarjoaa minulle taas mahdollisuuksia, mutta milloinkohan en olisi pettynyt uusiin alkuihin.



"I tell myself I am searching for something. But more and more, it feels like I am wandering, waiting for something to happen to me, something that will change everything, something my whole life has been leading up to."
- Khaled Hosseini, And the Mountains Echoed

13. heinäkuuta 2016

Pääosassa

Näppäilen sulle keskiyöllä lauseita ja muistan, miksi suhun oli aikoinaan niin helppo rakastua. Joskus ihmettelin, miten et milloinkaan päätynyt esittämään yhdellekkään sivulleni pääosaa, mutta harvoinhan mä olenkaan kirjoittanut onnesta. Erottuamme kun oon ollut taas liian paljon sitä entisaikojen haikeutta, ja nyt ymmärrän, että sun kanssa taisin viettää tähän astisen elämäni onnellisimmat puolitoista vuotta.

Kysyit, voisitko joskus vuosien päästä olla mulle tarpeeksi, koska pelkäät ettet koskaan löydä parempaa. Ei se koskaan ollut niin, ettet olisi riittävä. Tuskin enää koskaan tapaan ihmistä, joka arvostaisi mua samalla tavalla. Jonka sydän on aidosti täyttä kultaa. Joka uhraisi niin paljon mun takia. Joka haluaisi toteuttaa mun hulluimmatkin unelmat. Joka ei koskaan satuttaisi. Oot ainutlaatuinen, mutta silti tiedän, että ei ikuisuus oltu tehty meitä varten. Ollaan liian erilaisia - ja sitä sä et koskaan huomannut. Se pelotti mua.

Silti tänä yönä nukahdan muistellen sitä hetkeä, kun tanssilattialla katseiden kohdattua suudeltiin. Nukahdan muistellen sitä hetkeä, kun jälleen heräsin sun viereltä ja tiesin kesällä tehneeni virheen, kun kylmästi hylkäsin sut. Tänä yönä mulla on ollut niin uskomattoman suuri ikävä, että pienen hetken mietin, teinkö keväällä elämäni virheen.


"I miss the way you used to kiss me goodbye on my forehead, when you had to leave me in bed. “I’ll see you later, babe,” you used to say as your lips warmed my skin. How many mornings it woke me up, half groggy and smiling."

- All the ways I miss you, Genefe Navilon

30. kesäkuuta 2016

"Kulta"

Kun sanoit, että on tässä jotain enemmän. Kun painoit mut selkä seinää vasten ja suutelit. Kun kaikkina niinä öinä suukotit mun otsaa. Kun halusit mut lähemmäs, vaikka olin ihan siinä iholla. Kun ajoit satoja kilometrejä mun takia. Kun sanoit, että oon ihana. Kun pahoittelevasti hipsutit mun jalkateriä. Kun käveltiin pariskunnan lailla Porin kaduilla. Kun multa lähti jalat alta. Kun mulla oli paras siinä sun vierellä. Kun lakkaamatta hymyilin sun seurassa. Kun sanoit kiitos kulta. Kun Aurajoen rannassa myönsit, että sulla on hyvä mun seurassa. Kun vannotit, että jonain päivänä me ollaan naimisissa. Kun sanoit, että ollaan täydellisiä yhdessä.

Kun sanot, että et näe meillä tulevaisuutta. Kun ei ollakkaan todellista. Kun en pelännyt turhaan. Koska epäonnistuin uudestaan.

Kun olen ainut, joka rakastaa.


"I open my eyes and he’s next to me, instead of the blue lights from our screens illuminating the room it’s his smile. Our limbs are tangled, eyes locked, cheeks warm and oh this is what home feels like. My head rests on his chest as his heartbeat lulls me to sleep. His arms tighten around me and I think maybe I could get used to this."

12. toukokuuta 2016

Me ollaan todellista

Me jutellaan taas. Jutellaan samalla lailla kuin silloin kolme vuotta sitten tammikuussa, kun oltiin molemmat toisillemme vielä täysiä arvoituksia. Sanotaan arasti asioita, joiden merkityksistä ei vielä itsekkään olla varmoja. Sanot, että oon kaunis. Kirjoitat mulle jälleen lauseita, joista pitää rivien välistä lukea niiden oikeita tarkoituksia. Oot mysteerinen.

Aamuyöllä näin unta, että nukuttiin toisiimme kietoutuneina. Hivelit mun sormia ja tiukensit otettas musta. Olin mahdottoman onnellinen siinä hetkessä, mutta heräsin toinen mies mun vierellä.
- - -

Muutama yö sitten otit mut sun rintakehälle lepäämään ja suukotit mun otsaa. Hämärässä huoneessa sä puhuit mulle katumuksesta samalla, kun mä hivelöin sun kylkeä. Oot paljon enemmän kuin muistin. Sä olit niin uskomattoman kaunis siinä aamuaurinkoisella parvekkeella, kun otit mun kädestä kiinni. Kahden ja puolen vuoden jälkeen me ollaan aivan ennallaan.

Mua pelottaa, että me epäonnistutaan uudestaan.


Sääli et me ei seota yhdessä
Rumaa et me ei nukuta yhdessä
Minun ihoni kaipaa sun kämmentä
Paha et me ei asuta yhdessä
Sä oot tuhannen kilometrin päässä

1. tammikuuta 2016

Yhtä yhdessä

Silloin mun henkeä ahdisti enemmän kuin marraskuun jokaisena iltana yhteensä. En tiennyt mistä se johtui, mutta se selvisi silloin, kun kuulin yöllä ulko-oven aukeavan eikä mua ei ahdistanut enää ollenkaan. Tulit siihen mun viereen makaamaan ja vaikka oltiin ihan vain hiljaa pimeässä monia tunteja niin mulla oli hyvä siinä. Odotettiin molemmat turhautuneina unta, mutta eihän meistä kumpikaan edes halunnut nukahtaa. Usein käännyit katsomaan mua silmiin, mutta käänsin aina katseeni ensimmäisenä pois. Tulit koko ajan vähän lähemmäs mukamas sattumalta, vaikka kyllähän mä tiesin ettei yksikään kosketus ollut vahinko - ei ainakaan se kun hivelöit mun leukaa tai kun laitoit kätesi lepäämään mun vyötärölle. Oltiin siinä tilanteessa yhtä yhdessä kuin silloin, kun tajusin, että taidetaan olla toisillemme jotain magneetteja.