13. heinäkuuta 2017

Se viallinen

Annoin tilaa ajatuksille, joita en ole uskaltanut ajatella aikoihin. Tyhjensin kaikki tulvivat tunteet ruudulle. Kerroin henkisestä ja fyysisestä satuttamisesta. Kerroin siitä syyllistämisestä, kun olin aina pahantekijä, ja siitä kun mua ei huolittu enää viereen nukkumaan. Kerroin, miten mut tiputettiin sängyltä alas ja käskettiin sohvalle yöksi, ja siitä kun mut heitettiin keskiyöllä kadulle. Kerroin päivästä, kun mua lyötiin, ja siitä kun se tapahtui toistamiseen.

Enkä koskaan unohda niitä yksinäisiä öitä, kun itkin selin häneen ja halailin kyynelnesteistä kastunutta tyynyä. Eikä hän koskaan välittänyt, ottanut takaisin kainaloon tai pyytänyt anteeksi. En silloin edes olettanut niin - olinhan minä meistä se viallinen.

Ja niin vihdoin myönsin, etten ole ollut täysin eheä puoleen vuosikymmeneen. Mutta olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa tuntuu siltä kuin saisin mahdollisuuden olla taas joskus kokonainen. Ehkä rikkinäisyyteni ajaa sinutkin pois. Mutta vielä sinä olet siinä.

"You have to keep breaking your heart until it opens."  Rumi

10. kesäkuuta 2017

Havahduin sinuun

Havahduin sinuun vasta muutamia tunteja ennen vuorokauden vaihtumista, kun katsoin päivämäärän näytön alakulmasta. Vielä tänäkin kesänä kymmenes kuudetta toi mieleeni sinut, mutta enää pulssini ei tuplaantuisi, jos haluaisin onnitella sinua uuden ikäluvun johdosta.

Olen rakastunut uuteen tuoksuun. Olen kiintynyt aivan liian nopeasti tavalla, jonka en uskonut enää olevan mahdollista. Kahdestakymmenestä viimeisestä aamusta olen jakanut hänen kanssaan kuusitoista, ja miten paljon toivoisinkaan, että ne puuttuvat neljä aamua olisin herännyt hänen viereltään. Näinä päivinä vuorokauteni paras hetki on silloin, kun hän ottaa minut aamulla takaisin kainaloonsa ja toivottaa huomenta suukolla. Ikävoin häntä, kun en enää näe hänen kasvojaan. Ikävöin häntä niinä öinä, kun hän nukkuu selin minuun, vaikka hän onkin aivan siinä lähellä. Niin lähellä, että voin hengittää hänen niskan tuoksua keuhkoihini.

Kuitenkin liian usein löydän itseni ajattelemasta, että välitän kohta taas liikaa ja enemmän. Tänä vuonna voisinkin onnitella sinua siitä, miten istutit skeptisyytesi minuun. Skeptisyyden, jonka takia rakensin takaisi muurit, jotka vuoksesi mursin.

21. huhtikuuta 2017

Palasiksi

Sanotaan, että maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana, mutta on vaikea elää tuntemattoman minän kanssa, ja yrittää antaa itsestään muille jotain. On vaikea antaa itsestään mitään, kun havahtuu usein siihen, että menneisyyden minä kertoo kysymyksiin vastauksia, joista ei enää tunnista itseään. Tuntuu, että viimeisen vuoden aikana identiteettini on hajonnut pieniksi palapelin palasiksi ja aina yrittäessäni kasata sitä takaisin kokoon, kadotan taas yhden palan lisää.

Sanotaan, että seitsemän vuoden välein ihmisen jokainen solu on uusiutunut. Ehkä sen takia olen niin hukassa. Ehkä sen takia olen niin eristyksissä. Ehkä siksi ajatukseni eivät pysy kasassa. Ehkä siksi sanon liian usein Ehkä.

Sanotaan, että maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana, mutta ehkä juuri se tekee elämästä niin mielenkiintoista.




"You can't start the next chapter of your life
if you keep re-reading the last one."

11. helmikuuta 2017

Ainoastaan toisilleen

Pakenet rakkautta, koska se on niin pelottavan kaunista. Koska se valaisee mielesi pimeimmät nurkat, joita et uskalla kohdata. Juokset, koska olet hukassa väärällä polulla. Lähdet, koska rakkaus ei ole etusijalla. Luovutat, koska pelkäät tunteen valtaavan tietoisuuden ja estävän todellisuuden.

Useat puhuvat väärästä ajoituksesta, mutta siihen en enää usko. Siksi minuun sattui, kun pullon osoittaessa minua vastasin Totuus, enkä osannut kertoa mitä tapahtui meille, jotka luulit Universumin luoneen ainoastaan toisilleen.

25. tammikuuta 2017

Kontrastia kahdenlaisista totuuksista kesältä 2016

Kun oltiin selviytyjiä Puolan Gdanskissa. Ajeltiin vähän jännittyneinä pummeina ratikalla ympäri kaupunkia. Tunnettiin iholla se helle, joka poltti meidät punakoiksi. Kiireettömyyttä, halvinta kaljaa ja tyytyväistä hiprakkaa. Ja mä pidin siiltä sylissä

en koe elämääntyytyväisyyttä vaik kaikki on paremmin kun aikoihi


Kun juhannuksena istuttiin hilpeinä ulkona vihreällä nurmikolla, poltettiin vesipiippua ja mä katsoin mun ympärille ja näin ihmisiä, joita rakastan kaikista eniten

pelottaa miten pää kestää. kun ei se kestä


Kun kävin ensimmäistä kertaa Oulussa. Kohtasin vihdoin ihmiset, joihin tutustuin jo seitsemän vuotta sitten. Muutama suloinen suudelma, särkynyt nilkka ja kaljottelua kepeään auringonnousuun asti

taas vähän ahdistaa ja on tyhjä olo ja mitä vittua mä ny taas teen 


Kun Ruisrockissa parasta oli ensimmäiset etkot ja viimeiset jatkot. Sain olla rakkaiden ihmisten seurassa ja humalassa tunnustin liian isoja asioita. Kun tallustelin festariheilan kainalossan sekä vihasin niitä taksijonoja. Tunsin rauhallista raivoa ja haikeaa iloa

mulla on ollu niin pirun hyvä olla


Kun rakensin Ilosaarirockia kaksi päivää ja nautin täysin siemauksin siitä, kun lapioitiin kaapelia maan alle ja aseteltiin tuhansia kynttilöitä. Huomasin, että nukkuminen ohuen viltin alla teltassa ei ollutkaan kamalaa. Tutustuin rokatessa mielettömiin ihmisiin ja tunsin loputonta onnea

en ymmärrä miks nyt yhtäkkiä taas flippasin


Kun kesähetkinä tehtiin raamattuennustuksia ja kirjoitettiin tamppooniin "Surmattujen veri 19.7". Soudettiin saareen ja tehtiin sinne nuotio. Kun näin toisten rakkauden roihahtavan ja omani sammuvan

tää on pelottavaa ja hämmentävää ja samalla ihaninta enkä vaa vois olla onnellisempi 


Kun näin rakkaita sukulaisia, kosketin ensimmäistä kertaa laamaa ja aasia. Olin onnellinen niistä ihmisistä, mutta tunsin koko ajan isoisän puuttuvan eikä se kaikki luonnon ja läheisten läsnäolo vienyt pois öistä ahdistusta ja kaipuuta.

jotenki tosi onnellinen olo


Kun Flow jätti meille paljon muistoja, mutta myös unohdettuja hetkiä. Paljon ystävällisiä suukkoja ja rikkinäisen puhelimen sekä viinalla lantrattua kahvia, joka maistuikin ilotulituksilta. Kaikkea sitä onnea, kun sain rakastua yhä suuremmin upeaan artistiin. Pieniä pettymyksiä mutta eniten naurua

taas ollu toivottoman vaikeeta viimeaikoina. miks tää on näin hankalaa?


Kun ajettiin halki Suomen teltta ja heikko retkikeitin mukanamme kohti Nordkappia. Ylitettiin Norjan raja ja ajettiin Pikku G taustalla soidessa koko ajan kohti upeampia vuoristomaisemia. Löydettiin Silfarin kanjoni eikä pystytty lopettamaan sen uskomattoman kirkkaan veden ihastelemista. Tunsin täyden levollisuuden ja vapauden synkkyydestäni parhaiden ystävien seurassa

vituttaa oleminen, en pysty muuhun ku tyytymättömyyteen
olisko pitänyt luovuttaa silloin ku kaikki oli vielä ihanaa?