Olen ruuduista riippuvainen. Insomnian väsyttämien silmäluomieni auettua keskityn ainoastaan muiden elämään. Keskityn muiden elämään niin kauan, että insomnian väsyttämät silmäluomeni eivät enää jaksa pysyä auki. Tunnen olevani täysin lamaantunut ihminen vailla mitään omaa. Sieluni on kadonnut puhelimeni sovelluksien sisälle kadottaen samalla sen onnen, johon pääsin kiinni vasta vuosi sitten.
Olen väsynyt tekemättömyyteen ja yksinkertaiseen elämään, jossa en osaa antaa aikaa itselleni. Keho tuntuu raskaalta. Jokainen pienikin liikee vaatii ponnisteluita, jotka yleensä osoittautuvat ylitsepääsemättömiksi. En jaksa nousta sohvalta keittämään kahvia enkä jaksa laittaa pyykkejä kuivumaan. Syön ruokani pakasterasiasta, sillä kaikki puhtaat astiat ovat liian korkealla hyllyssä, jonne en jaksa kurkotella tuolin avulla. Opiskelumotivaationi on poissa ja työt tuntuvat toisinaan tukahduttavan minut. Mietin yhtenään kuinka turhaa kaikki on. Mietin miten turhaa on syödä, liikkua, nukkua, peseytyä, harjata hiukset, meikata. Mietin miten turhaa on olla elossa, mutta mietin myös sitä miten turhaa olisi kuolla. Kuolemanikin maksaisi tuhansia euroja.
Nykyinen ruuduista riippuvainen minä on vääränlainen. Saatoin ennen miettiä vain kaloreita, kiloja ja sen jälkeen vielä kerran kaloreita. Kuitenki elämä tuntui silloin paremmalta kuin tämä nykyinen, jossa tilaa on vain sosiaaliselle medialle ja muiden keksityille draamoille. Valehtelisin, jos väittäisin etten joka päivä harkitsisi paluuta entiseen elämään, jossa valtaosa ajatuksistani pyöri sairauden ympärillä. Paluumatka ei tässä kohtaa olisi vielä pitkä.
Myönnän, että kaipaan sitä sairauden luomaa pientä kuplaa, jossa elämässä vain numeroilla oli merkitystä. Välitin silloisesta elämästä enemmän kuin nykyisestä: silloin minä lähdin lähimpään kauppaan hakemaan ruokaa, kun heräsin nälkiinnyttävään tunteeseen, jonka voin vannoa muistuttavan kuolemaa. Silloin halusin selviytyä, mutta enää minä en välitä. Jos saisin valita kuolenko ensiyönä nukkuessani, saattaisin jäädä ikuisen levon tielle. Toivoisin, että kuoltuani saisin jäädä loputtomaan unien maailmaan, sillä unissani kaikki on parempaa. Nukkuessani sentään tunnen asioita - olivat ne sitten hyviä tai pahoja. Kyllähän minä rationalistina ymmärrän, että aivojeni sammuttua unetkin olisivat poissa. Mutta loppujen lopuksi ei sekään haittaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti